Vanhempien ero pienen lapsen kokemana

Jos lapsen vanhemmat eroavat lapsen ollessa kovin pieni, kuulee helposti sanottavan - ja ehkä niin on raskaassa tilanteessa myös helpompi ajatella - että lapsi ei eroa oikein muistakaan / ymmärräkään / koekaan tai mitä sanaa nyt haluaakaan käyttää. On ihan totta, että kovin pienellä lapsella ei ole käytössään sanoja, joilla hän toisi vanhempien eroa ja kokemustaan esiin. Se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö lapsi siitä huolimatta olisi sitä kokemassa. Jos lapsi on olemassa vanhempien erotessa, hän myös aistii ja kokee sen, riippumatta hänen iästään. Hänellä vain ei välttämättä ole tarvittavia työkaluja ja / tai sanoja sen käsittelyyn.

Lapset aistivat paljon sellaista, mitä me aikuiset ajattelemme piilottavamme. Tai siis, todennäköisesti lapset aistivat parhaiten juuri ne asiat, mitä me aikuiset kuvittelemme piilottavamme. Lapset nappaavat tuntosarvillaan pieniäkin vihjeitä ympäristöstään ja ajattelevat egosentrisyydessään kaiken johtuvan heidän omasta toiminnastaan. Olen esimerkiksi kuullut, kuinka pieni poika syytti itseään siitä, että heidän kotiinsa oli murtauduttu. Syynä tähän oli se, että poika tykkäsi leikkiä rosvoa ja poliisia. Jos tapahtuma koskettaa lapsen elämää, ajattelee lapsi olevansa siitä vastuussa, näin suoraviivaisesti asia menee. Tämä syyllisyyskysymys on ihan oma aiheensa, voisinkin palata siihen myöhemmin. Nyt takaisin lasten tuntosarviin ja kokemuksiin.

Tilli Toukka -vertaisryhmissä on ajoittain tullut vastaan tilanteita, että lapsi, joka on ollut pieni vanhempiensa erotessa, ryhtyy yhtäkkiä "oireilemaan" vertaisryhmän jatkuessa. Tämä tuntuu vanhemmista kummalliselta ja huolestuttavaltakin, etenkin jos ero ei ole aiemmin tuntunut juuri vaikuttaneen lapseen. Lapsen muuttunut käytös voi tuntua pahalta ja tuntua vanhemmista jopa siltä, että lapsen pitäisi lopettaa ryhmässä. Lapsen kannattaa kuitenkin antaa sekä reagoida että jatkaa ryhmässä!  Todennäköisesti tällaisissa tilanteissa on käynyt niin, että lapsi on saanut Tilli Toukasta kaipaamiaan työkaluja tunteidensa ja sitä kautta perhetilanteen käsittelyyn ja hän reagoi saadakseen käsittelyyn tukea vanhemmiltaan. Myös Tilli Toukka -vertaisryhmä ohjaajineen tukee lasta ja perhettä. Tilli Toukka -vertaisryhmässä ei käsitellä perhetilanteita, vaan niiden lapsissa herättämiä tunteita ja annetaan lapsille heille sopivia tunnetyökaluja. Tunnetyökalut tarjoavat lapselle hyvän keinon tunteiden, ja näissä tapauksissa samalla perhetilanteiden käsittelyyn. Käsiteltynä asia vaivaa todennäköisesti jatkossakin vähemmän kuin käsittelemättömänä.

Jos lapsen vanhemmat eroavat, on se aina myös lapselle iso asia. Normitilanteessa lasta tukee parhaiten yhteistyövanhemmuuden jatkuminen ja se, että hän saa ikätasolleen sopivaa tukea vanhempien eron käsittelyyn. Lasten kaipaaman tuen kanssa ei onneksi tarvitse jäädä yksin, vaan apua on tarjolla!

Ei.

Meillä kaikilla on oikeus omiin rajoihimme ja velvollisuus pitää sopivista rajoista itse kiinni.

Sain tällä viikolla puhelun. Puhelu kesti viitisen minuuttia, minä sanoin sen aikana ehkä parisenkymmentä sanaa. Olen jo vuosia lahjoittanut rahaa eräälle tärkeää työtä tekevälle järjestölle ja puhelun aikana minulle ensin perusteltiin, miksi rahaa tarvitaan ja pyydettiin sitä sitten lisää. Sanoin ei. Puhelu jatkui lisäperusteluilla ja uudestaan lisälahjoituksen pyytämisellä. Olin jo kerran sanonut, kohteliaasti, ei, mutta toisella kerralla en ollut yhtä kohtelias. Mietin jälkikäteen reaktiotani ja totesin, että koin tilanteen niin, että ensimmäinen sanomiseni jäi kokonaan huomiotta ja että en tullut kohdatuksi.

Järjestän työssäni ja vapaa-ajallani monenlaista toimintaa ja kysyn mukaan monia muita toimijoita. Arvostan todella niitä henkilöitä, jotka osaavat sanoa ei. Selkeä "ei" on paljon parempi kuin epävarmaksi jäävä vastaus. Joskus käy jopa niin, että joku vastaa kyllä, mutta ei hoidakaan omaa osaansa. "Ei", on hyvä vastaus eikä sitä tarvitse pyytää anteeksi. Tosin, jos ajattelen itseäni tuon puhelun aikana, niin omien rajojen vetäminen ei todellakaan ollut siinäkään helppoa. Olin joutunut jo ensimmäisellä lisälahjoituksesta kieltäytymisellä olemaan itseni kanssa päättäväinen, toinen vastaus vaati minulta taas hieman enemmän. Omien rajojen vetäminen ei ole aina helppoa, saati miellyttävää.

On myös tilanteita, joissa "ei" ei tunnu menevän perille, ainakaan hyvällä tavalla. Olin kerran tilanteessa, jossa sanoin yhdestä asiasta pitkän ajan kuluessa monta kertaa "ei". Kun minulla lopulta meni hermo ja vastaukseni oli edelleen "ei", mutta ärhäkkäämmin sanottuna, minua moitittiin siitä, että olisin saanut sanoa sen kauniimmin. Syy oli siis minun, eikä hänen, joka ei ottanut noin kymmentä "ei":täni vastaan. Samoin minua on haukuttu, kun vastaukseni on ollut "ei". "Ei" voikin saada aikaan monenlaisia reaktioita. Se on kuitenkin osa omaa rajaamista, mihin meillä kaikilla on oikeus - ja velvollisuus. Kukaan ei voi toisen tilanteesta täysin tietää ja jos joku kieltäytyy, hänellä on siihen varmasti omat perusteensa, mitkä eivät välttämättä muille pätkääkään kuulu.

Sain jokin aika sitten palautetta kollegaltani, että minulla on hyvä kohtaamisen taito. Toivon, että se toteutuu myös niissä hetkissä, kun joku sanoo minulle "ei".

Kiire!

Kiireellinen, kiireinen, kiire... Kun sanaa oikein makustelee, niin se oikein kirskahtaa kireänä suussani ja mielessäni. Kaikilla on varmasti joskus kiire, mutta jos siitä tulee pysyvä olotila, kannattaa sille tehdä jotain.

Havahduin ensimmäistä kertaa kiireeseen ollessani opiskeluihin kuuluvassa harjoittelussa päiväkodissa. Ryhmä oli kaikkein pienimpien eikä nuorin lapsista osannut vielä kävelläkään. Kaikkein pienimpien lasten ryhmässä on kaikkein eniten perushoivaa ja siksi siellä voisi kuvitella olevan myös kiirettä. Tässä ryhmässä oli kuitenkin erikseen päätetty, että kiirettä ei ole ja se oli ratkaistu muun muassa hyvällä ja selkeällä työnjaolla. Opiskelijaelämäni koostui opinnoista, töistä ja osakuntaelämästä ja kiirettä piisasi. Onneksi harjoitteluni osoitti minulle, että kiireeseen, tai ainakin sen tuntuun, voi vaikuttaa.

Mielestäni jossain vaiheessa oli vallalla ajatus, että ihminen on sitä tärkeämpi, mitä kiireisempi hän on. Ajattelin todennäköisesti itsekin niin, tosin muistan haaveilleeni siitä, että kun joskus voin vaikuttaa enemmän omiin aikatauluihini, suunnittelen ne silloin niin ettei minun tarvitse siirtyä paikasta toiseen pää kolmantena jalkana. Lienen nyt siinä iässä / vaiheessa kuin tuolloin haaveilin. Tapaamisten aikatauluihin en voi määräänsä enempää vaikuttaa, mutta kiireellä ei, onneksi, ole merkittävää roolia elämässäni. Ja kiirettä en pidä mitenkään ihmistä jalostavana, melkeinpä päinvastoin.

Yksi työtehtävistäni on paikallislehti Aamupostin lukeminen. En lue sitä läheskään päivittäin, sillä en ehdi. Se ei tarkoita, että minulla olisi jatkuva kiire, vaan sitä, että lehden lukeminen ei ole tärkeysjärjestyksessäni kovinkaan korkealla. Joka tapauksessa luin eilen jälleen kasan Aamuposteja. Eräässä artikkelissa haastateltiin Hyvinkään kaupunginjohtajaa Jyrki Mattilaa ja hän kertoi huomanneensa, että kiireellä on täällä Etelä-Suomessa suurempi rooli kuin muualla Suomessa. Hän kertoi myös, että hänen kokemuksensa mukaan muualla tehdään työtä leppoisammin - ja saadaan enemmän aikaan. Olen itsekin törmännyt usein siihen, kuinka ihmiset, jotka puhuvat usein kiireestään, käyttävät siitä puhumiseen huomattavan paljon aikaa. Jos kiireettään päivittelisi vähemmän, voisiko saada aikaan enemmän, jolloin kiirettä olisi vähemmän?

Kiire on eri asia kuin kiireen tuntu tai kokemus. Kiireen kokemus voi olla niin stressaavaa ja itseään niin vahvasti ylläpitävää, että kiirettä tuntuu olevan, vaikka kiirettä ei olisikaan. Kiireen kokemus ja kiire myös ruokkivat toisiaan. Minun mielestäni, ja kuten päiväkotiharjoittelunikin osoitti, kiireen kokemuksen voi kuitenkin ottaa haltuunsa. Se vaatii kuitenkin paljon työtä, ihan ensimmäisenä kiireen (kokemuksen) huomaamista. Kun kiireen tai minkä tahansa ongelman huomaa, pitää ihmisen mielestäni tehdä työtä joko ongelman korjaamiseksi tai sen hyväksymiseksi, jolloin työtä pitää tehdä oman asenteen muuttamiseksi. Kun tämän työn tekee, tulee samalla ratkaisseeksi ongelman ainakin omalta osaltaan, jolloin ongelma voi jopa poistua.

Työssä kiireen tunnun haltuunottaminen voi tarkoittaa esimerkiksi työtehtävien priorisointia, kaikkea ei ehdi eikä välttämättä tarvitsekaan ehtiä tekemään. Kiireessä näköala helposti kapenee ja kaikki voi tuntua yhtä tärkeältä. Päätä käyttää esimerkiksi päivittäin / viikoittain / kuukausittain hetki työsi suunnitteluun ja työtehtävien asettamiseen tärkeysjärjestykseen, hyvällä omallatunnolla ja ilman kiirettä. Aluksi työn suunnittelun ja etenkin suunnitelmassa mahdollisimman hyvän pysymisen päätös vaatii todennäköisesti paljon tietoista työtä ja / tai jopa huonoa omaatuntoa, mutta vähitellen siitä tulee tapa. Vähitellen voit saada kiireen tuntusi hallintaan ja kun se onnistuu, pystyt paremmin arvioimaan, mitkä tehtävät pitää tehdä nyt, mitkä jonkin ajan päästä ja mitkä joskus, jos ehtii.

Vapaa-ajalla taas kiire voi johtua joko omista tai perheen valinnoista. Henkilökohtaisia ja perheen valintojakin kannattaa arvioida ajoittain ja miettiä, tuottavatko ne enemmän kiirettä vai hyvinvointia. Jos kiire ajaa hyvinvoinnin ohi, kannattaa menojaan karsia. Mahdollinen muutos arkeen voi hyvinkin herättää aluksi vastarintaa, mutta lapsen näkökulmasta perheen yhteinen aika voittanee kiireen mennen tullen.

Hallitseeko kiire sinua vai sinä kiirettä? Sinä päätät.

Seurakuntayhteistyö ja uusi vasu

Jaoin viime viikonloppuna Facebook-profiilissani Ylen artikkelin uudesta varhaiskasvatussuunnitelmasta (vasu) ja sen uskonnollisesta sitouttamattomuudesta. Artikkelissa kävi hyvin ilmi, että tästä huolimatta seurakunnat ovat edelleen varhaiskasvatuksen tärkeitä, vasussa erikseen mainittuja kumppaneita.

Kotikaupungissani Hyvinkäällä on aiemmin ollut sovittuna käytäntö, että seurakunnan varhaiskasvattajat (ent. lastenohjaajat) käyvät sovitusti päiväkodeissa pitämässä muutaman seurakuntahetken toimintakausittain. Näissä seurakuntahetkissä on ollut kristillistä sisältöä ja vanhemmilta on erikseen kysytty lupa, saavatko lapset osallistua niihin. Mikäli vanhemmat eivät ole lupaa antaneet, on ollut päiväkodin asia miettiä erikseen näille lapsille sisällöltään vastaavaa toimintaa seurakuntahetken ajaksi. Ymmärtääkseni ja oman kokemukseni mukaan suurin osa vanhemmista on antanut luvan lapsilleen osallistua seurakuntahetkiin. Nyt uuden vasun myötä tällaisia seurakuntahetkiä ei enää tietenkään pidetä, mutta yhteistyö seurakunnan kanssa jatkuu, eikö?

No, kuulemani mukaan ei jatku. Hyvinkään kaupunki tulkitsee vasua äärimmäisen tiukasti ja yhteistyö seurakunnan kanssa on ainakin minimoitu ja / tai jopa lopetettu. Lisäksi monesta suunnasta on kantautunut tietoa, että yhteistyön päättymisen syy olisi lähinnä Hyvinkään Seurakunnassa, vaikka asia ei ainakaan näin mustavalkoisesti ole. Ja yhteistyötä pitäisi olla edelleen, jopa tiivistä sellaista, uuden vasunkin mukaan.

Muistan, kun Hyvinkäällä ryhdyttiin keskustelemaan seurakunnan ja varhaiskasvatuksen uskontokasvatusmentoroinnista (sana on omani, sisältö lähentynee kuitenkin totuutta) ja kuinka tyytyväisenä se otettiin vastaan. Varhaiskasvatuksessa tulee vastaan monia lasten syvällisiä ja hengellisiäkin pohdintoja, joihin vastaaminen voi joskus olla hankalaa. Mentoroinnista haluttiin työkaluja esimerkiksi tällaisiin hetkiin. Lapset ovat luonnostaan melko syvällisiä, etenkin jos heidän antaa olla, meidän aikuisten pitäisi vain osata vastata heidän aloitteisiinsa. Lapsella on oikeus syvällisiin pohdintoihin aikuisen tuella, oikeus pyhään. Esimerkiksi tässä seurakunta olisi mielestäni erinomaisena varhaiskasvatuksen tukena edelleen.

Jos ajatellaan kristinuskon, tai ymmärtääkseni minkä tahansa uskonnon, perimmäisiä arvoja, ne ovat hyvin yleisinhimillisiä. Itsensä ja muiden hyväksyminen ja kunnioittaminen, pyrkimys inhimilliseen kehittymiseen sekä muiden auttaminen ovat kaikki asioita, jotka kuuluvat kyllä syvästi kristillisyyteen, mutta jotka kuuluvat myös "hyvään" elämään taustasta riippumatta. Seurakunnan varhaiskasvattajilla on ymmärtääkseni koulutuksen ja kokemuksen tuomat hyvät työkalut käsitellä näitä asioita ilman kristillistä näkökulmaa. Ja koska olemme voineet luottaa seurakunnan varhaiskasvattajiin yhteistyökumppaneina aiemmin, voinemme luottaa heihin edelleen.


Kaikessa monitoimijaisessa yhteistyössä jokainen meistä yhteistyökumppaneista tuo mukanaan oman osaamisensa. Yhteistyö toimii, jos luotettaviksi osoittautuneisiin kumppaneihin luotetaan edelleen, vaikka yhteistyön rooli muuttuisikin. Toivon, että niin täällä meillä kuin muuallakin.

PS. Seurakunnan roolia uudessa vasussa pohditaan myös Vasu kirkossa -blogissa.

Hyvinvoinnin peruspilarit

NEro-hankkeen ja Tilli Toukka -toiminnan taustalta löytyy vahva teoriatausta ja myös viisiperuspilaria: arki ja rutiinit, kosketus, tunteet, positiivinen palaute ja toivo. Päätimme peruspilarit jo ennen NEro-hankkeen alkua ja ne ovat saaneet nykymuotonsa hankkeen edetessä.

Peruspilarit näkyvät kaikissa Tilli Toukka -tapaamisissa, niiden avulla tuetaan vanhemmuutta ja ne käsitellään monipuolisesti Tilli Toukka -koulutuksissa. Tapaamisissa peruspilarit näkyvät konkreettisesti: jokainen tapaaminen etenee samalla rutiinilla, jokaiselle lapselle tarjotaan aina hellää kosketusta, tunteita käsitellään mm. sääkartan avulla, lapsi saa henkilökohtaista, positiivista huomiota eli positiivista palautetta siitä, että on olemassa ja toivoa edustaa esim. ryhmän lopulla tarjottava pieni herkku. Vanhemmille kerrotaan peruspilareiden merkityksestä lapsen hyvinvoinnille ja kehitykselle eli esimerkiksi arjen rutiinien ja sääntöjen tuomasta turvallisuuden tunteesta, hellän kosketuksen parantavasta voimasta, tunteiden ilmaisemisen merkityksestä, itsetunnon kehittymisestä positiivisen palautteen kautta ja toivon olevan lapsen näkökulmasta mm. ajankulun ymmärtämistä. Koulutuksissa peruspilareita käsitellään niin lasten kuin vanhempienkin näkökulmasta ja siellä pohditaan myös sitä, mihin kaikkeen peruspilareista on.

Mitä enemmän peruspilareita on käsitelty, sitä paremmilta ne minusta vaikuttavat. Joku on sanonut niiden olevan hyvinvoinnin peruspilareita ja joku runollisesti niiden olevan rakkauden peruspilareita. Etenkin tuo hyvinvoinnin peruspilarit kolahti minuun henkilökohtaisesti, kun mietin vaikka sitä hetkeä, kun lapseni oli vauva. Pyrin silloin luomaan mahdollisimman ajoissa rutiineja, jossa ruokailut, päiväunet ja ulkoilut seurasivat toisiaan. Kun unet jäivät joko olemattomiksi tai ainakin vähäisiksi, en olisi yksinkertaisesti pystynyt päättämään joka hetki, mitä seuraavaksi tehdään. Kosketus oli tärkeää sekä minulle että lapselle, ihan jo imetyksen ja lapsen kehityksenkin kannalta. Tunteet… Huh, niitähän riitti. Otin joskus mallia Lost-sarjan lääkäristä, joka pelon iskiessä antoi pelon ottaa vallan n. viideksi sekunniksi, jonka jälkeen hän oli taas toimintakykyinen. Minä tein niin väsymyksen tuntemuksen kanssa. Kun annoin tunteelle / tuntemukselle hetkeksi vallan, pääsin sen jälkeen taas eteenpäin. Positiivista palautetta tarvitsee jokainen ihminen, aina. Mitä voipuneempi hän on, sitä enemmän hän sitä todennäköisesti tarvitsee. Toivoa oli muun muassa se ajatus, että niin vähän kuin nukuinkin vauvan ollessa pieni, on se kuitenkin ohimenevä vaihe. Toivoa toi myös perhevalmennusystäväni, josta sain (ja saan edelleen ♡) tärkeää vertaistukea.

Peruspilarit putkahtivat mieleeni taas tänään. Olen viime aikoina nukkunut huonosti ja juuri tällä hetkellä voisi olla hyvä hetki taas ottaa tukea peruspilareista. Voisin miettiä jonkin itselleni sopivan iltarutiinin, jotta en vain menisi notkumaan television ääreen. Voisin pyytää halauksia perheeltäni ja jos se ei ole mielestäni riittävää, voisin mennä vaikka hierontaan. Voisin antaa tunteilleni sen verran tilaa, kuin ne tarvitsevat ja ansaitsevat, ei enempää eikä vähempää. Voisin antaa itselleni positiivista palautetta siitä, että vaikka olenkin tällä hetkellä ihan väsynyt, toimin silti ainakin riittävän hyvin, aina ei tarvitse painaa sata lasissa. Voisin muistaa toivoa, että vaikka tilanne onkin nyt tämä, se tuskin kestää loputtomiin. Näin voisin tehdä ja monia näistä jo toteutankin. Loput vaativat minulta jonkin verran työtä, mutta uskon sen kannattavan. Nyt, kun tiedän sekä ongelman että ratkaisun, on loppu jokseenkin minun toteutettavissani.

Muita tekstejäni

Kirjoitan ajoittain kolumnia Aamupostiin. Joitakin kolumneistani olen julkaissut Facebook-muistiinpanoissani.

Uutta tekstiä tulossa jälleen lähiaikoina, joko blogi- tai kolumnimuodossa.

Lapsen ero

Ikuisuuspuheenaihe ja minun työsarkani NEro-hankkeessa: lapsen ero (NEro tuleekin sanoista lapseN Ero). Kun lapsen vanhemmat eroavat, kokee lapsi sen myötä monta eroa. Ero koskettaa koko perhettä.

Ero on yksi suurimmista kriiseistä, jonka ihminen voi kohdata. Kriisien on huomattu noudattelevan tiettyjä vaiheita, vaiheisiin kuuluvat mm. viha ja suru ja - lopulta -eteenpäin siirtyminen. Kriisissä vihan tehtävä on irrottaa entisestä (kumppanista) ja surun tehtävä on hoitaa. Kummatkin ovat tärkeitä, joskin raskaita vaiheita. On kaikkea muuta kuin helppoa samalla käydä erokriisiään ja sen tuomia vaikeita tunteita läpi ja rakentaa yhteistyövanhemmuutta. Se vaatii tekijältään paljon, mutta on todennäköisesti lopulta paras vaihtoehto kaikkien perheenjäsenten hyvinvoinnin kannalta.

Noin 30 tuhatta lasta kohtaa vuosittain vanhempiensa eron. Suurin osa eroavista vanhemmista pystyy riittävän hyvin yhteistyövanhemmuuteen alusta asti. Voi olla, että tällöin molemmat vanhemmat pystyvät pitämään lapsen näkökulman mielessään omista tunteistaan riippumatta. Lapsen näkökulmaa korostetaan myös NEro-hankkeessa. Olen yksinkertaistanut eroamisen sujumisen joskus sekä vanhemman että lapsen näkökulmasta:

Yhtä paljon kuin entinen kumppanisi ärsyttää sinua, ärsytät sinä todennäköisesti häntä.
Yhtä paljon kuin ajattelet lapsesi rakastavan sinua, rakastaa hän todennäköisesti myös toista vanhempaansa.

Vaikka suurimmalla osalla eron jälkeinen vanhemmuus sujuukin riittävän hyvin, kuulee valitettavan usein myös huonosti sujuvista eroista tai ehkä ennemmin yhteistyövanhemmuuden jatkumisista. On sekä tapauksia, joissa toinen vanhemmista ei halua tavata lastaan että tapauksia, joissa toisen vanhemman ei anneta tavata lastaan. Myös lapsen elatukseen ja tapaamisiin liittyvä käräjöinti on joidenkin arvioiden mukaan lisääntynyt. Yhdeksi syyksi on esitetty sitä, että koska itse avioero on nykyään vain hakemusasia, ei eron taustoja yleensä julkisesti selvitetä ja jotkut hakevat selvittelyä, joskus jopa kerta toisensa jälkeen toistuvista, oikeusjutuista. Tämänkin arvion mukaan parisuhteen päättäminen ja vanhemmuuden jatkuminen sekoittuvat keskenään.

Välttämällä / estämällä lapsen näkemistä yritetään todennäköisesti kiusata entistä kumppania. Kiusa osuu kuitenkin aina kipeimmin lapsen nilkkaan. Lapsella on oikeus molempiin vanhempiinsa, riippumatta vanhempien keskinäisestä suhteesta.

Ympäri Suomen on tarjolla ja käytössä monenlaista eroapuaniin vanhemmille kuin lapsillekin (linkissä NEro-hankkeen kokoamista eroapumahdollisuuksia). Jos ero tuntuu vaikealta, kannattaa apua hakea. Siinä ei ole mitään hävettävää, päinvastoin se on mielestäni jopa rohkeaa. Myös yhteistyövanhemmuuden rakentamiseen voi saada apua sovittelusta. Tarjolla on sekä perheasioiden sovittelua (tunnetaan myös Fasper-sovitteluna) että asiantuntija-avusteista huoltoriitojen sovittelua (tunnetaan myösFollo-sovitteluna). Eräs Fasper-sovittelun kehittäjistä on sanonut Fasper-sovittelun käyvän lasten aikaa: siellä ei puhuta eron taustoista vaan keskitytään yhteistyövanhemmuuden rakentamiseen lapsen parhaaksi. Follo-sovittelussa sovittelijana toimii käräjätuomari ja sovittelu saa lainvoiman. Ainakin jossain vaiheessa Follo-sovitteluun on ollut myös lyhyemmät jonot kuin oikeuskäsittelyihin.

Kuten sanottua, koskee ero koko perhettä ja perheen lähipiiriä. Tänä kesänä on noussut puheenaiheeksi, pitäisikö myös isovanhemmille taata oikeus tavata lastenlapsiaan. En tiedä, mutta uskoisin, että tapaukset, joissa lastenlapsi ei enää tapaa isovanhempiaan, on monesti ongelmia myös yhteistyövanhemmuudessa ja isovanhempien vaatimukset tapaamisiin saattavat sitä jopa hankaloittaa. Mielestäni tällaisessa tapauksessa parasta olisi antaa ajan hieman kulua ja sen jälkeen ryhtyä rakentamaan itse suhdetta myös siihen lapsenlapsen vanhempaan, joka ei ole oma lapsi. Sillä päässee pidemmälle kuin vaatimuksilla.

Lapsen ei koskaan pitäisi joutua aikuisten välille pelinappulaksi. Jos näin meinaa käydä, pitää sekä vanhempien että muiden perhettä lähellä olevien aikuisten tehdä kaikkensa, että tilanne korjaantuu. Lapsella on oikeus hyviin väleihin läheistensä kanssa. Lapsen oikeudet ovat aikuisten velvollisuuksia.

**

PS. Kuten kuvista näkyy, sain jo hyvän aikaa sitten valmiiksi sekä korin että istuinsuojan, joista viimeksi kirjoitin! Istuinsuojaa tehtäessä taisin ensimmäistä kertaa tuntea mukavaa kutkutusta työn viimemetreillä, aiemmin olen meinannut siinä vaiheessa hyytyä. Oppimiseni etenee :)

Ihanasti lomalla

Lupasin Paulan pohdintoja -Facebook-sivulla jo viikko sitten, että julkaisen pian uuden blogitekstin. Hiljaista on kuitenkin ollut. Olen kyllä kirjoittanut jo yhden tekstin, mutta annan sen vielä muhia.

Tekstiin liittyen tajusin tänään tärkeän asian. Vaikka tekstipohja on jo olemassa ja haluan sitä muokata, olen kuitenkin osannut jättää sen omaan arvoonsa ja olen ihan oikeasti lomaillut. Se, että lomallaan lomailee, kuulostaa aika yksinkertaiselta, mutta on mielestäni kaikkea muuta. Loma on paitsi fyysistä, myös psyykkistä poissaoloa töistä. Fyysinen poissaolo on helppo järjestää: ei vain mene töihin. Psyykkinen poissaolo vaatii... töitä. Siinä olen tänä vuonna onnistunut. Olen ollut ihanasti lomalla, myös kirjoitustöistäni.

Perheemme lomailu on ollut hyvin rentoa, esimerkiksi matkat ovat olleet korkeintaan lyhyitä pyrähdyksiä. Sellainen on juuri meille sopivaa lomailua. Toivottavasti myös sinun lomasi on ollut sinulle sopiva ja sellainen, josta voit saada voimaa myös töiden jatkuessa.