Kirjoitin jokin aika sitten blogin Facebook-sivulla, että vaikka olenkin edelleen aktiivinen pohdinnoissani, eivät ne ole jalostuneet tekstiksi asti. Siitä kypsyi vähitellen yksi oivallus ja tänään syntyi toinen. Tavallisia asioita, silti ihan isoja.
Olen jutellut monien tuttujeni kanssa siitä, kuinka huono omatunto on yksi tehokkaimmista esteistä tekemiselle. Ensin pitää nimittäin päästä huonon omantunnon kynnyksen yli ennen kuin pääsee itse asiaan. Ja kun asiaan pääsee, voi hyvinkin olla, että huono omatunto on edelleen seurana: olisi pitänyt tehdä tämä aiemmin, pitäisi tehdä tämä tehokkaammin jne. Kuulostaako tutulta? Noh, olen itse kantanut jonkin verran huonoa omaatuntoa siitä, että en ole kirjoittanut pitkään aikaan. Tätä aikani märehdittyäni tajusin, että olen tänäkin keväänä kirjoittanut ahkerasti tekstejä vaikuttaakseni osaltani erään paikallisen koulun puolesta. Huono omatunto kirjoittamattomuudesta oli siis turha. Kun olin saanut tämän asian käsiteltyä mielestäni, jalostui huono omatuntoni siihen, että en ole kirjoittanut pohdintoja. Niin näppärää... Kun viimein tein "tunnustuksen" Facebook-sivulla, tunnustin ennen kaikkea huonon omantunnon itselleni ja - tadaa - heti helpotti hieman. Ensimmäinen oivallukseni on siis se, että se, mitä olen puhunut muille, koskee myös minua itseäni. Huono omatunto ei ole tekemistä edistävä seuralainen. Huh, heti helpotti.
Toinen oivallukseni kolahti tänään. Olen jännittäjä ja se ärsyttää minua. Jännitän ainakin esiintymisiä, kirjoittamista, tai etenkin kirjoitusteni julkaisemista, ja yleensä julkisia tilanteita. Silti olen usein tilanteessa, jossa olen julkisessa tilanteessa esillä. Miksi asetankaan itseni sellaisiin tilanteesiin, jos jännitän? Olen niissä tilanteissa, koska koen voivani vaikuttaa ja jännitys on vain ärsyttävä este ylitettäväksi. Olen tähän asti pitänyt jännitystäni heikkoutenani, mutta tänään tajusin: mitä, jos kyseessä onkin minun vahvuuteni. Vaikka esiintyminen jännittää, olen silloin hyvin harvoin jalka suussa -tilanteessa. Olen hyvin tietoinen itsestäni ja tilanteesta ja taidankin jännittämiselläni vain saada homman paremmin haltuuni.
Tähän jälkimmäiseen oivallukseen liittyy mielessäni myös sekä elokuvaviittaus että oma aiempi kokemus. Saan yllättävän paljon pohdinta-aineksia elokuvista ja (urpoista) ohjelmista. Tämä viittaus on elokuvaan World war Z. Siinä maailmaan iskee voimalla ihmiset zombeiksi muuttava pöpö (yleisnimi viruksille ja bakteereille). Pöpö leviää uskomattomalla nopeudella globaalisti ja sitä vastaan ruvetaan etsimään vastalääkettä. Ryhmään kuuluva biologi sanoo vapaasti lainaten, kuinka luonto monesti kätkee suurimman heikkoutensa vahvuudekseen. Ja tämä on se viittaus! Mitä, jos tämä toimii myös päinvastoin ja meidän heikkouksiemme alle kätkeytyykin vahvuuksia. Näin haluan ainakin itse ajatella.
Tuo oma aiempi kokemukseni on muutaman vuoden takaa. Olen aina ollut hermoilija, hätäilijä ja huolehtija. Jos jokin ei tapahdu minun sisäisen aikatauluni mukaan, luulen ensimmäisenä, että on tapahtunut jotain pahaa, yleensä pahinta. Kun pääsen pisteeseen missä luulen pahimman tapahtuneen, ryhdyn miettimään, mitä teen, jos niin onkin oikeasti tapahtunut. Tässä tapauksessa mieheni tuli hieman myöhässä, tai siis myöhässä minun aikataulustani, töistä. Syynä oli todennäköisesti ruuhka tai jokin muu yhtä arkipäiväinen asia, mutta ei se minun ajatuksiani estänyt. Vein pyykkejä kuivumaan ja tuskailin omien ajatusteni - ja ennenkaikkea - oman ajatustapani kanssa, kunnes tajusin! Vaikka etukäteen hätäileminen onkin todella ärsyttävää ja överiksi päästessään myös kuluttavaa, olen yleensä tositilanteessa se, joka pystyy toimimaan. Hätäpohdinnoillani ilmeisesti luon itselleni skeemoja, jotka voin napata käyttööni tilanteen niin vaatiessa. Näin ymmärtäen on hätäilykin helpompi kantaa. Ainakin ajoittain.
Voi olla, että molemmat näistä oivalluksista ovat jo vanhoja minullekin. Jos näin on, olin ainakin autuaasti unohtanut ne. Nyt ne ovat onneksi jälleen muistissani, kunnes taas ehkä unohtuvat.
Palaan hyvällä omallatunnolla jahka uusi teksti on kypsynyt.
