Vanhempien ero pienen lapsen kokemana

Jos lapsen vanhemmat eroavat lapsen ollessa kovin pieni, kuulee helposti sanottavan - ja ehkä niin on raskaassa tilanteessa myös helpompi ajatella - että lapsi ei eroa oikein muistakaan / ymmärräkään / koekaan tai mitä sanaa nyt haluaakaan käyttää. On ihan totta, että kovin pienellä lapsella ei ole käytössään sanoja, joilla hän toisi vanhempien eroa ja kokemustaan esiin. Se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö lapsi siitä huolimatta olisi sitä kokemassa. Jos lapsi on olemassa vanhempien erotessa, hän myös aistii ja kokee sen, riippumatta hänen iästään. Hänellä vain ei välttämättä ole tarvittavia työkaluja ja / tai sanoja sen käsittelyyn.

Lapset aistivat paljon sellaista, mitä me aikuiset ajattelemme piilottavamme. Tai siis, todennäköisesti lapset aistivat parhaiten juuri ne asiat, mitä me aikuiset kuvittelemme piilottavamme. Lapset nappaavat tuntosarvillaan pieniäkin vihjeitä ympäristöstään ja ajattelevat egosentrisyydessään kaiken johtuvan heidän omasta toiminnastaan. Olen esimerkiksi kuullut, kuinka pieni poika syytti itseään siitä, että heidän kotiinsa oli murtauduttu. Syynä tähän oli se, että poika tykkäsi leikkiä rosvoa ja poliisia. Jos tapahtuma koskettaa lapsen elämää, ajattelee lapsi olevansa siitä vastuussa, näin suoraviivaisesti asia menee. Tämä syyllisyyskysymys on ihan oma aiheensa, voisinkin palata siihen myöhemmin. Nyt takaisin lasten tuntosarviin ja kokemuksiin.

Tilli Toukka -vertaisryhmissä on ajoittain tullut vastaan tilanteita, että lapsi, joka on ollut pieni vanhempiensa erotessa, ryhtyy yhtäkkiä "oireilemaan" vertaisryhmän jatkuessa. Tämä tuntuu vanhemmista kummalliselta ja huolestuttavaltakin, etenkin jos ero ei ole aiemmin tuntunut juuri vaikuttaneen lapseen. Lapsen muuttunut käytös voi tuntua pahalta ja tuntua vanhemmista jopa siltä, että lapsen pitäisi lopettaa ryhmässä. Lapsen kannattaa kuitenkin antaa sekä reagoida että jatkaa ryhmässä!  Todennäköisesti tällaisissa tilanteissa on käynyt niin, että lapsi on saanut Tilli Toukasta kaipaamiaan työkaluja tunteidensa ja sitä kautta perhetilanteen käsittelyyn ja hän reagoi saadakseen käsittelyyn tukea vanhemmiltaan. Myös Tilli Toukka -vertaisryhmä ohjaajineen tukee lasta ja perhettä. Tilli Toukka -vertaisryhmässä ei käsitellä perhetilanteita, vaan niiden lapsissa herättämiä tunteita ja annetaan lapsille heille sopivia tunnetyökaluja. Tunnetyökalut tarjoavat lapselle hyvän keinon tunteiden, ja näissä tapauksissa samalla perhetilanteiden käsittelyyn. Käsiteltynä asia vaivaa todennäköisesti jatkossakin vähemmän kuin käsittelemättömänä.

Jos lapsen vanhemmat eroavat, on se aina myös lapselle iso asia. Normitilanteessa lasta tukee parhaiten yhteistyövanhemmuuden jatkuminen ja se, että hän saa ikätasolleen sopivaa tukea vanhempien eron käsittelyyn. Lasten kaipaaman tuen kanssa ei onneksi tarvitse jäädä yksin, vaan apua on tarjolla!

Ei.

Meillä kaikilla on oikeus omiin rajoihimme ja velvollisuus pitää sopivista rajoista itse kiinni.

Sain tällä viikolla puhelun. Puhelu kesti viitisen minuuttia, minä sanoin sen aikana ehkä parisenkymmentä sanaa. Olen jo vuosia lahjoittanut rahaa eräälle tärkeää työtä tekevälle järjestölle ja puhelun aikana minulle ensin perusteltiin, miksi rahaa tarvitaan ja pyydettiin sitä sitten lisää. Sanoin ei. Puhelu jatkui lisäperusteluilla ja uudestaan lisälahjoituksen pyytämisellä. Olin jo kerran sanonut, kohteliaasti, ei, mutta toisella kerralla en ollut yhtä kohtelias. Mietin jälkikäteen reaktiotani ja totesin, että koin tilanteen niin, että ensimmäinen sanomiseni jäi kokonaan huomiotta ja että en tullut kohdatuksi.

Järjestän työssäni ja vapaa-ajallani monenlaista toimintaa ja kysyn mukaan monia muita toimijoita. Arvostan todella niitä henkilöitä, jotka osaavat sanoa ei. Selkeä "ei" on paljon parempi kuin epävarmaksi jäävä vastaus. Joskus käy jopa niin, että joku vastaa kyllä, mutta ei hoidakaan omaa osaansa. "Ei", on hyvä vastaus eikä sitä tarvitse pyytää anteeksi. Tosin, jos ajattelen itseäni tuon puhelun aikana, niin omien rajojen vetäminen ei todellakaan ollut siinäkään helppoa. Olin joutunut jo ensimmäisellä lisälahjoituksesta kieltäytymisellä olemaan itseni kanssa päättäväinen, toinen vastaus vaati minulta taas hieman enemmän. Omien rajojen vetäminen ei ole aina helppoa, saati miellyttävää.

On myös tilanteita, joissa "ei" ei tunnu menevän perille, ainakaan hyvällä tavalla. Olin kerran tilanteessa, jossa sanoin yhdestä asiasta pitkän ajan kuluessa monta kertaa "ei". Kun minulla lopulta meni hermo ja vastaukseni oli edelleen "ei", mutta ärhäkkäämmin sanottuna, minua moitittiin siitä, että olisin saanut sanoa sen kauniimmin. Syy oli siis minun, eikä hänen, joka ei ottanut noin kymmentä "ei":täni vastaan. Samoin minua on haukuttu, kun vastaukseni on ollut "ei". "Ei" voikin saada aikaan monenlaisia reaktioita. Se on kuitenkin osa omaa rajaamista, mihin meillä kaikilla on oikeus - ja velvollisuus. Kukaan ei voi toisen tilanteesta täysin tietää ja jos joku kieltäytyy, hänellä on siihen varmasti omat perusteensa, mitkä eivät välttämättä muille pätkääkään kuulu.

Sain jokin aika sitten palautetta kollegaltani, että minulla on hyvä kohtaamisen taito. Toivon, että se toteutuu myös niissä hetkissä, kun joku sanoo minulle "ei".