Seurakuntayhteistyö ja uusi vasu

Jaoin viime viikonloppuna Facebook-profiilissani Ylen artikkelin uudesta varhaiskasvatussuunnitelmasta (vasu) ja sen uskonnollisesta sitouttamattomuudesta. Artikkelissa kävi hyvin ilmi, että tästä huolimatta seurakunnat ovat edelleen varhaiskasvatuksen tärkeitä, vasussa erikseen mainittuja kumppaneita.

Kotikaupungissani Hyvinkäällä on aiemmin ollut sovittuna käytäntö, että seurakunnan varhaiskasvattajat (ent. lastenohjaajat) käyvät sovitusti päiväkodeissa pitämässä muutaman seurakuntahetken toimintakausittain. Näissä seurakuntahetkissä on ollut kristillistä sisältöä ja vanhemmilta on erikseen kysytty lupa, saavatko lapset osallistua niihin. Mikäli vanhemmat eivät ole lupaa antaneet, on ollut päiväkodin asia miettiä erikseen näille lapsille sisällöltään vastaavaa toimintaa seurakuntahetken ajaksi. Ymmärtääkseni ja oman kokemukseni mukaan suurin osa vanhemmista on antanut luvan lapsilleen osallistua seurakuntahetkiin. Nyt uuden vasun myötä tällaisia seurakuntahetkiä ei enää tietenkään pidetä, mutta yhteistyö seurakunnan kanssa jatkuu, eikö?

No, kuulemani mukaan ei jatku. Hyvinkään kaupunki tulkitsee vasua äärimmäisen tiukasti ja yhteistyö seurakunnan kanssa on ainakin minimoitu ja / tai jopa lopetettu. Lisäksi monesta suunnasta on kantautunut tietoa, että yhteistyön päättymisen syy olisi lähinnä Hyvinkään Seurakunnassa, vaikka asia ei ainakaan näin mustavalkoisesti ole. Ja yhteistyötä pitäisi olla edelleen, jopa tiivistä sellaista, uuden vasunkin mukaan.

Muistan, kun Hyvinkäällä ryhdyttiin keskustelemaan seurakunnan ja varhaiskasvatuksen uskontokasvatusmentoroinnista (sana on omani, sisältö lähentynee kuitenkin totuutta) ja kuinka tyytyväisenä se otettiin vastaan. Varhaiskasvatuksessa tulee vastaan monia lasten syvällisiä ja hengellisiäkin pohdintoja, joihin vastaaminen voi joskus olla hankalaa. Mentoroinnista haluttiin työkaluja esimerkiksi tällaisiin hetkiin. Lapset ovat luonnostaan melko syvällisiä, etenkin jos heidän antaa olla, meidän aikuisten pitäisi vain osata vastata heidän aloitteisiinsa. Lapsella on oikeus syvällisiin pohdintoihin aikuisen tuella, oikeus pyhään. Esimerkiksi tässä seurakunta olisi mielestäni erinomaisena varhaiskasvatuksen tukena edelleen.

Jos ajatellaan kristinuskon, tai ymmärtääkseni minkä tahansa uskonnon, perimmäisiä arvoja, ne ovat hyvin yleisinhimillisiä. Itsensä ja muiden hyväksyminen ja kunnioittaminen, pyrkimys inhimilliseen kehittymiseen sekä muiden auttaminen ovat kaikki asioita, jotka kuuluvat kyllä syvästi kristillisyyteen, mutta jotka kuuluvat myös "hyvään" elämään taustasta riippumatta. Seurakunnan varhaiskasvattajilla on ymmärtääkseni koulutuksen ja kokemuksen tuomat hyvät työkalut käsitellä näitä asioita ilman kristillistä näkökulmaa. Ja koska olemme voineet luottaa seurakunnan varhaiskasvattajiin yhteistyökumppaneina aiemmin, voinemme luottaa heihin edelleen.


Kaikessa monitoimijaisessa yhteistyössä jokainen meistä yhteistyökumppaneista tuo mukanaan oman osaamisensa. Yhteistyö toimii, jos luotettaviksi osoittautuneisiin kumppaneihin luotetaan edelleen, vaikka yhteistyön rooli muuttuisikin. Toivon, että niin täällä meillä kuin muuallakin.

PS. Seurakunnan roolia uudessa vasussa pohditaan myös Vasu kirkossa -blogissa.

Hyvinvoinnin peruspilarit

NEro-hankkeen ja Tilli Toukka -toiminnan taustalta löytyy vahva teoriatausta ja myös viisiperuspilaria: arki ja rutiinit, kosketus, tunteet, positiivinen palaute ja toivo. Päätimme peruspilarit jo ennen NEro-hankkeen alkua ja ne ovat saaneet nykymuotonsa hankkeen edetessä.

Peruspilarit näkyvät kaikissa Tilli Toukka -tapaamisissa, niiden avulla tuetaan vanhemmuutta ja ne käsitellään monipuolisesti Tilli Toukka -koulutuksissa. Tapaamisissa peruspilarit näkyvät konkreettisesti: jokainen tapaaminen etenee samalla rutiinilla, jokaiselle lapselle tarjotaan aina hellää kosketusta, tunteita käsitellään mm. sääkartan avulla, lapsi saa henkilökohtaista, positiivista huomiota eli positiivista palautetta siitä, että on olemassa ja toivoa edustaa esim. ryhmän lopulla tarjottava pieni herkku. Vanhemmille kerrotaan peruspilareiden merkityksestä lapsen hyvinvoinnille ja kehitykselle eli esimerkiksi arjen rutiinien ja sääntöjen tuomasta turvallisuuden tunteesta, hellän kosketuksen parantavasta voimasta, tunteiden ilmaisemisen merkityksestä, itsetunnon kehittymisestä positiivisen palautteen kautta ja toivon olevan lapsen näkökulmasta mm. ajankulun ymmärtämistä. Koulutuksissa peruspilareita käsitellään niin lasten kuin vanhempienkin näkökulmasta ja siellä pohditaan myös sitä, mihin kaikkeen peruspilareista on.

Mitä enemmän peruspilareita on käsitelty, sitä paremmilta ne minusta vaikuttavat. Joku on sanonut niiden olevan hyvinvoinnin peruspilareita ja joku runollisesti niiden olevan rakkauden peruspilareita. Etenkin tuo hyvinvoinnin peruspilarit kolahti minuun henkilökohtaisesti, kun mietin vaikka sitä hetkeä, kun lapseni oli vauva. Pyrin silloin luomaan mahdollisimman ajoissa rutiineja, jossa ruokailut, päiväunet ja ulkoilut seurasivat toisiaan. Kun unet jäivät joko olemattomiksi tai ainakin vähäisiksi, en olisi yksinkertaisesti pystynyt päättämään joka hetki, mitä seuraavaksi tehdään. Kosketus oli tärkeää sekä minulle että lapselle, ihan jo imetyksen ja lapsen kehityksenkin kannalta. Tunteet… Huh, niitähän riitti. Otin joskus mallia Lost-sarjan lääkäristä, joka pelon iskiessä antoi pelon ottaa vallan n. viideksi sekunniksi, jonka jälkeen hän oli taas toimintakykyinen. Minä tein niin väsymyksen tuntemuksen kanssa. Kun annoin tunteelle / tuntemukselle hetkeksi vallan, pääsin sen jälkeen taas eteenpäin. Positiivista palautetta tarvitsee jokainen ihminen, aina. Mitä voipuneempi hän on, sitä enemmän hän sitä todennäköisesti tarvitsee. Toivoa oli muun muassa se ajatus, että niin vähän kuin nukuinkin vauvan ollessa pieni, on se kuitenkin ohimenevä vaihe. Toivoa toi myös perhevalmennusystäväni, josta sain (ja saan edelleen ♡) tärkeää vertaistukea.

Peruspilarit putkahtivat mieleeni taas tänään. Olen viime aikoina nukkunut huonosti ja juuri tällä hetkellä voisi olla hyvä hetki taas ottaa tukea peruspilareista. Voisin miettiä jonkin itselleni sopivan iltarutiinin, jotta en vain menisi notkumaan television ääreen. Voisin pyytää halauksia perheeltäni ja jos se ei ole mielestäni riittävää, voisin mennä vaikka hierontaan. Voisin antaa tunteilleni sen verran tilaa, kuin ne tarvitsevat ja ansaitsevat, ei enempää eikä vähempää. Voisin antaa itselleni positiivista palautetta siitä, että vaikka olenkin tällä hetkellä ihan väsynyt, toimin silti ainakin riittävän hyvin, aina ei tarvitse painaa sata lasissa. Voisin muistaa toivoa, että vaikka tilanne onkin nyt tämä, se tuskin kestää loputtomiin. Näin voisin tehdä ja monia näistä jo toteutankin. Loput vaativat minulta jonkin verran työtä, mutta uskon sen kannattavan. Nyt, kun tiedän sekä ongelman että ratkaisun, on loppu jokseenkin minun toteutettavissani.